Isä-lapsisuhteen irvikuva, miehinen ylpeys, syrjintä, ihmisen syvä kaipuu muiden luo. Mikä tekee hirviön? Jokin synnynnäinen piirre vai yhteiskunta? Meidän vanhemmat? Mihin asti ulottuu vastuu toisen teoista?
En ole ollut klassikkokirjojen ystävä oikein koskaan: ymmärrän, miksi 1984 on tärkeä mutta jätin sen kesken tuskastuttavan päähenkilön ja kuvottavan yhteiskuntansa vuoksi, dracula ei iskenyt vanhan kirjoitustyylinsä vuoksi enkä liioin pidä Jane Austenista kirjamuodossa. Ja vaikka Frankenstein omaakin vanhojen kirjojen tapaan hyvin dramaattisen kirjoitustyylin, itse teemat iskivät syvälle sydämeen. Tunnen toki tarinan, onhan sitä versioitu satoja kertoja vuosien mittaan ja tarina hullusta tiedemiehestä ja hirviöstä jaksaa elää. En ole liioin katsonut koskaan mitään leffaversiota. Satuin kuitenkin nappaamaan kokeiluun tämän suomennetun pokkariversion.
Ja ennen pitkään, jokseenkin hitaan alun jälkeen, kirja sytytti liekin. Toisaalta se on kertomus siitä, miten yhden miehen oma pakkomielle ja suoranainen hulluus tuhoaa niin hänet itsensä kuin hänen läheisensänkin, toisaalta se on kertomus siitä, miten kohtelemme kaikkia heitä, jotka eivät istu yhteiskunnan muotteihin. On ihan mieletöntä, että kaksisataa vuotta sitten eläneen nuoren naisen (Mary Shelley oli vain 19!!!!) kynästä syntyi jotakin näin tarkkanäköistä ja vielä tänäkin päivänä ajankohtaista. Onhan nyky-yhteiskunta hullaantunut vain yhdenlaisesta kauneusmuotista ja auta armias kun poikkeat siitä..
En halua kutsua Frankensteinin luomaa olentoa hirviöksi. Vaikka hän sortuukin hirviömäisiin tekoihin, ei hän ole paha. Ennemmin kuin kauhua, mulle kirja on tragedia. Victor Frankenstein on itse itsensä uhri ja jonka oma pakkomielle elämän luomiseen koituu hänen kohtalokseen. Itse Olento-parka on kuin hylätty lapsi: hän ei syntynyt pahaksi. Hän ei syntynyt hirviöksi. Victor omassa sekavuudessaan ei voinutkaan hyväksyä oman tekonsa seurausta, onnistumista omassa projektissaan ja hylkäsi vastasyntyneen Olennon. Ei kukaan tietenkään ajattele etteikö Olento olisi tehnyt väärin suorittaessaan murhatekojaan. Koko pointti mielestäni on, että hirviöksi hänet teki se, miten Victor sekä muut ihmiset häneen suhtautuivat.
Olento, joka ei pyytänyt syntyä, joka ei ennen kaikkea pyytänyt syntyä sennäköiseksi kuin syntyi, halusi syntymästään asti vain läheisyyttä. Vastasyntynyt Olento on kuin viaton pieni lapsi, joka ei ymmärrä, miksi isä ei haluakaan häntä, eikä kukaan muukaan ihminen suhtaudu ymmärtäväisesti. Kaikki näkevät vain Olennon kookkaan ulkomuodon, intensiivisen katseen, epäluonnollisen ihon eivätkä anna rahtuakaan armoa. Olennon viattoman läheisyydenkaipuun hidas hapertuminen on sydäntäsärkevää luettavaa.
Kaikki mitä hän halusi oli vain joku, joka ymmärtäisi ja antaisi rakkautta. Olento ei alun alkaenkaan edes ymmärtänyt olevansa jotenkin viallinen, jaksoi pitkään tutkia ihmisiä, opetteli puhumaan (ja kauniisti!), yritti tarjota auttavaa kättä, osoittaa, ettei hänestä ole vaaraksi. Onko sitten ihmekään, kun Olento viimein sitten luovuttaa ihmisten ja maailman suhteen? Kaikki yritykset saada ymmärrystä kohdataan vain epäluulolla, vihalla, väkivallalla. Jopa Victorille Olento yrittää antaa toisen mahdollisuuden korjata tekosensa ja luoda Olennolle kumppani. Mutta Victor on jääräpäinen ja uskomattoman turhauttava hahmo, joka vielä pitkään roikkuu omassa ylpeydessään. Hän tietää paremmin. Hän ei ole vastuussa Olennosta, vaikka onkin ja pitäisi olla.
Kuin vastuuta kantamaton isä, hän jättää Olennon oman onnensa nojaan ja vahvistaa Olennon käsitystä siitä, että ihmisiltä saa vain raivoa ja väkivaltaa, joten raivo ja väkivalta on se, jota Olento antaa heille.
Joten mielestäni on täysin ymmärrettävää, että Olento päätyy murhatekoihin. Se Olento, joka oli viaton, kuoli jo siihen ensimmäiseen väkivallantekoon, joka häneen osui. Joten hän vuorostaan tuhoaa tarinan viattomia osapuolia, kaikkia Victorin läheisiä, kostaakseen hylkäyksensä ja kokemansa tuskan. Ei, ei se tietenkään ole oikeutettua. Mutta koen vaikeana syyttää täysin Olentoa hänen teoistaan: hän tietää itsekin, että on tehnyt väärin. Kun yrität vain saada armoa, läheisyyttä, rakkautta ja kohtaat vain väkivaltaa, niin fyysistä kuin henkistäkin, ei kukaan selviä moisesta ilman katkeruutta: saati sitten ihmisenkaltainen Olento, joka hylättiin jo vetäessään ensimmäisen henkäyksensä. Olento on kuin lapsi, joka ei tiedä paremmasta. Toki hän oppii kirjan edetessä, mutta mielestäni osa Olennosta säilyy lapsenomaisena: onhan hänellä melko mustavalkoinen maailmankuva. Silmä silmästä. Kuin meillä kaikilla, myös Olennolla säilyy sisimmässään hänen viaton minänsä. Rahtunen rakkaudenkaipuuta säilyy Olennossa loppuun asti.
Tulin paljon ajatelleeksi kirjaa lukiessa sitä, miten Shelley on osannut kuvata ihmisen kurjaa luontoa. Etenkin miehen, tässä tapauksessa tietyn miehen, ylpeyttä. Minä tiedän parhaiten. Vain ja ainoastaan minä. Osa voidaan laittaa Victorin nuoren iän syyksi, toki, kuka juuri ja juuri parikymppinen ei ole luullut olevansa maailman omistaja? Mutta hän kuitenkin tietää mitä on hyvä ja paha. Hänen oma isänsä kohteli häntä varsin lempeästi. Mutta... siksi Victor on uskomattoman turhauttava päähenkilö ja laitan tapahtuneet murhat täysin hänen syykseen: yksi lempeä sana, yksi lempeä käsi olkapäällä olisi riittänyt pitämään Olennon poissa katkeruudesta ja kostosta. Sinä toit elämän tähän maailmaan ja nyt on sinun vastuullasi pitää siitä huolta, kunnes se osaa elää omillaan eikä Olennolle kukaan antanut mahdollisuutta moiseen.
Olento joutui tekemään kaiken yksin. Opettelemaan puhumaan. Ymmärtämään edes hiukan sitä, mikä on ja minkälainen maailma on. Olento joutui katsomaan yhteiskuntaa vain varjoista, vain piiloista.
Vain ulkomuotonsa vuoksi.
Eikö tämä kuulosta tutulta? Et näytä samalta kuin muut, jokin sinussa on siis vialla, oletko ihminenkään. Et siis ansaitse tulla kohdelluksi tasavertaisesti. Vain siksi koska näytät erilaiselta ja pelottavalta. Toki nykypäivänä ainakin toivon, ettei kukaan reagoi toisiin ihmisiin väkivallan ja raivonpurkauksella, ainakaan antamatta toiselle mahdollisuutta selittää, puolustautua.. mutta luen uutisia, niin tiedän, ettei sellaista maailmaa olekaan. Lieneekö osa ihmisluontoa suhtautua epäileväisesti kaikkeen poikkeavaan? Pelätä erilaisuutta? Antaa kaikille, jotka poikkeavat, ainekset syvään itseinhoon. Kuten Olento-paralle. Onhan hän sisäistänyt saamansa kohtelun ja uskoo nyt olevansa itse toivon ja kaipaamansa rakkauden ulottumattomissa.
Edes kirjan loppu ei anna armoa niin Victorille kuin Olennollekaan. Victorille koituu kylmä kuolema ja Olento, murhatekojensa ja syvän itseinhonsa jälkeenkin, kykenee suremaan sitä. Isää, joka hylkäsi. Luojaa, joka ei kyennyt välittämään. Olento ei saanut koskaan anteeksi keneltäkään vaan jäi yksin potemaan sanatonta yksinäisyyttään ja tuskaansa ja kertoo viimeisinä sanoinaan kävelevänsä riemumielin roviolle, koska elämä on antanut hänelle vain kipua.
Victor Frankensteinin pakkomielle tietää paremmin, osata paremmin, luoda elämää, sen sijaan tuhosi monta. Mukaan lukien hänen omansa. Minusta todellinen hirviö on Victorin oma ylpeys ja ihmisen synnynnäinen tapa syrjiä ja vihata sitä, mikä on erilaista ja poikkeavaa. Olento teki hirviömäisiä tekoja, kyllä. Mutta enemmän kuin hirviö, hän on mielestäni niin Victorin kuin yhteiskunnan syyttä suotta hylkimä sielu, joka ansaitsi edes mahdollisuuden kokea elämän kauneus.
