Törmäsin tähän kyseiseen kirjaan (suureksi häpeäksi...) Tiktokissa. Kirjoittaja on nuorukainen itse ja Angels before man on hänen esikoisensa. Joskus esikoiskirjoihin yritän suhtautua lempeydellä: ehkä kirjoittaja ei aina ole löytänyt vielä omaa tietään kirjoittajana, ehkä kirja ei olisi koskaan päätynyt, noh, kirjaksi ilman itsejulkaisemista. Noh, en tiedä hänen lähtökohtiaan enkä ala niitä myöskään arvuuttelemaan. Mutta kirjoittajan oman kertoman mukaan Angels before man on hyvinkin henkilökohtainen: katolinen kirkko ja kristinusko muutenkin omaavat hyvinkin monia puolia. Monelle ne näyttävät valitettavasti nurjemman puolensa, mutta ei siitä tällä erää sen enempää....
Luciferin karkottaminen Taivaasta on yksi omista suosikkitarinoistani, mitä tulee uskonnollisiin myytteihin ja legendoihin. En ole koskaan saanut erityisen uskonnollista kasvatusta itse, mutta olen toki kotoisin maasta, jossa kristinusko on pääasiallinen uskonto, joten tarinoilta ja uskolta on vaikea olla välttymättä (tästä voisi kirjoittaa kokonaisen esseen). Minulle kristinuskon tarinat näyttäyvät täysin samassa valossa kuin minkä tahansa muun uskonnon mytologiat ja legendat: kristinuskon kasvoton Jumala on vain yksi muiden joukossa, Amaterasun, Anubiksen, Allahin. Luciferin hahmo onkin usein otettu lämmöllä vastaan ateistien, agnostikkojen, jopa pakanoiden joukkoon.
Yritän olla spoilaamatta liikaa, mutta pikkujuttuja saattapi lipsahdella. Hubsista.
Taivaan kaunein enkeli, jonka ainoa rikos oli kyseenalaistaa Luojansa.
Tämä on se näkökulma, jolla Rafael Nicolás asiaa käsittelee: hänen Luciferinsa alkaa herkkänä kukannuppuna, jonka ainoa tehtävä on tuoda ympärilleen lämpöä ja kauneutta pelkällä läsnäolollaan. Nicolásin tarinassa Taivas on ankaran hierarkkinen puutarha, jonka pinta kiiltää sileyttään ja yhteisöllisyyttään, jossa enkelien ainoa olemassaolon tarkoitus on ylistää heidän Luojaansa. Jumala itse kohtelee enkeleitään usein kuin rakastettuja lemmikkejä: ottaa vastaan heidän kehunsa ja vilpittömän, ehdottoman rakkautensa, mutta lukijakin huomaa pian, että Jumalalla on kääntöpuolensa.
Mikä sitten tekee Luciferista erilaisen? Miksi juuri Lucifer on se, joka alkaa kyseenalaistamaan omaa tehtäväänsä, kyseenalaistamaan sitä, miksi juuri hänen kasvonsa ovat ne kauneimmaksi julistetut, miksi juuri hänen ääntään kuunnellaan?
Eikö Jumala hänet tällaiseksi tehnyt?
Luciferin tarina resonoi varmasti meistä jokaisessa, joka on lgbtq-yhteisöön kuuluvainen, jokaisessa, joka on kokenut itsensä yksinäiseksi, syrjityksi, jokaisessa, jonka kyselevät sanat ovat kaikuneet kuuroille korville. Jokaisessa, jonka rakastava vanhempi, auktoriteetti, onkin osoittautunut joksikin aivan muuksi. Lucifer kyseenalaistaa Luojansa, kyseenalaistaa koko Taivaan hierarkian, pyrkii irti omasta tiukasta roolistaan. Lucifer rakastaa muitakin kuin Luojaansa, etenkin arkkienkeli Mikaelia, joka vastaa rakkauteen hieman häveten, epäluuloisena, vastahakoisesti.
Jumalan raivo, kun se tulee, purkautuu isällisenä pettymyksenä, Luciferin kehoon kajoamisena, kohtauksena jonka jälkeen kirja piti hetkeksi sulkea. Yltyvän pahanteon ja hyväksikäytön Nicolás kuvaa äärimmäisen hienotunteisesti, suorastaan kauniisti, keskittyen Luciferin yltyvään katkeruuteen ja suruun, raivoon siitä, että Jumala ei näe häntä yksilönä, vain pidemmän ryhmän jatkeena, kukanvartena, jonka Jumala näkee oikeudekseen katkaista minä hetkenä hyvänsä.
Nicolásin kirjoitustyyli on usein polveileva, runoileva, kuin joki, joka virtaa halki sivujen ja vie mennessään. Taivaan valon pystyy suorastaan näkemään, se hohtaa sanojen joukosta häikäisevän kirkkaana: jopa silloin kun Jumalan tekopyhyys ja Luciferin tuska alkavat valoa himmentää, antaa sille maallisia sävyjä. Teksti suorastaan itkee, koska tietää, mikä lopputulema Luciferilla tulee olemaan: me kaikki tiedämme Saatanasta, Paholaisesta, Jumalan vastakohdasta. Me kaikki olemme maalanneet piruja seinille, puhisseet vanhasta vihtahoususta. Mutta miksi kutsua Jumalaa vain ja ainoastaan hyväksi? Miksi kutsua Saatanaa vain ja ainoastaan pahaksi? Eikö universumin koko pointti ole olla monien asioiden summa, mustaa ja valkoista ja harmaata niiden yhdistyessä ja niiden välissä? Ei yhtä voi olla ilman toista. Emme ole lampaita, jotka sokeana seuraavat Luojaansa.
Tämä on toki vain tulkintani ja oma ajatukseni Luciferin tarinasta: nuoresta enkelistä, jonka ainoa rikos oli rakastua, kysyä kysymyksiä: miksi minä olen tällainen? Miksi teit minusta tällaisen?
Kun karkottamisen hetki kirjassa tulee, se on toki odotettu, mutta silti pysäyttää. Lucifer haluaa repiä Taivaan riekaleiksi, katkeruus kalvaa herkkää sydäntä. Hän käärii sen orjantappuraan ja nauraa, kun hän putoaa ja putoaa ja putoaa, kohti alkukantaista Maapalloa, sen alkukantaista ja kukoistavaa puutarhaa. Hän on vapaa, mutta hinta siitä on ollut kova. Hän vuotaa nyt verta, katkeruus sydämessään ja hänen siipensä ovat rikki.
Kirja on ihan käsittämättömän upea. Pidin taukoja sen lukemisesta, ihan vain vetääkseni henkeä, kun Taivaan rauha alkaa rakoilla, sen pinta särkyä paljastamaan mätänevän kuorensa. Tiesinhän, että kyse on Luciferin karkotuksesta, mutta silti herkkäsydämiselle, lempeälle nuorukaiselle toivoo parempaa. Tuntuu, etteivät mitkään sanat oikein riitä kuvaamaan sitä, miten kirja kaivautui sisimpääni ja asettui taloksi.
Piirsin myös Luciferista pienen kuvan ja olen iloinen, että kirjailija itse näki sen. :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti