Winter Soldier: The Cold Front: vakoojia, aivopesua ja Venäjän talven hyistä kylmyyttä

 Pieni taustoitus: Marvelia ei lienee tarvetta esitellä juuri kellekkään, onhan sarjisimperiumi ollut olemassa jo 60-luvulta ja elokuviakaan ei pääse pakoon edes yrittämällä. Mulla on itselläni ollut aina vähän välinpitämätön suhde niihin: oon tykännyt kovasti joistakin leffoista, en ole välittänyt vähääkään toisista ja olen lukenut muutaman sarjiksen sieltä sun täältä kun on joku hahmo erityisesti kiinnostanut. Bucky Barnes on niitä hahmoja, jotka kolahtaa: pidän kovasti hyvin tarkoitusperin liikkeelle lähteneistä hahmoista, jotka päätyvät jollain tapaa niin sanotusti vihollisleiriin. Buckyn kärsimys niin sarjismaailmassa kuin leffamaailmassa ei ole kaunista katsottavaa, mutta konflikti on mielenkiintoinen. Parikymppinen amerikkalaissotilas joka päätyy toisen maailmansodan loppumetreillä onnettomuuden seurauksena Neuvostoliiton vangiksi ja koekaniiniksi ja josta muodostetaan aivopesty salamurhaaja joka kantaa titteliä Winter Soldier. Mikä onkin soveltuva nimi Venäjän kylmyydestä ilmestyvälle aaveelle, jonka maailma luulee kuolleen edellämainitussa onnettomuudessa. 

Vaikka sarjis ja leffauniversumissa taustatarinoissa onkin hieman poikkeuksia, on tuo syvin konflikti sama: vereentahritut kädet voivat olla omasi, mutta kun itse et ole niitä liikuttanut omasta tahdostasi, kenen syytä se on? Onko aseella omaa tahtoa? Winter Soldier hahmonakin käsittelee (ainakin mun tulkinnan mukaan) ihmisyyttä ja sitä, mitä jää jäljelle, kun oma identiteetti kiskotaan väkisin pois mielestä. Siitä, kun tavallisesta rehdistä nuorukaisesta muokataan vihollisleiriin kävelevä aave, tappajakoira venäläisessä hihnassa. Kun ihmisestä on viety kaikki, mikä tekee meistä ihmisiä... mitä on jäljellä? Voiko vuosikymmenten mittaisen trauman puhdistaa pois? 

Winter Soldier: the cold front ei ole suinkaan ensimmäinen Buckyn traagista tarinaa käsitellyt opus, mutta se on yksi niistä, jotka osuivat itselleni suoraan sieluun. Leffafanien on hyvä tiedostaa, että kirja perustaa Buckynsa taustatarinoineen sarjakuviin, joten on turha odottaa viittauksia vaikka Steve Rogersiin - sarjiksissa he ovat toki ystäviä, mutta eivät lapsuudenystäviä ja Steve on Buckyä vanhempi ja jo valmiiksi Captain Americana sodassa taistellut kansansankari. Mutta joka tapauksessa, kirja kulkee kahdella aikajanalla: vuodessa 1941 ja vuodessa 1954. 

Vuosi 1941 seuraa teini-ikäistä Buckya, jolla on kova hinku liittyä taistelemaan paremman maailman puolesta armeijaan, mutta isähahmo ei anna lupaa, koska poika on sen verran nuori. Seurauksia juuri ajattelematta, nuorukainen kuitenkin päätyy sotkeutumaan salaliittoihin ja mysteeriin ja pakenemaan henkensä edestä mukanaan näppärä englantilaisneito Ginny. Nuorten välille syttyykin suloinen, mutta auttamatta tuhoontuomittu romanssi. Vuosi 1954 taasen on kylmäävä kontrasti toisen aikajanan usein kepeällekin vakoojajännäritunnelmalle. Silloin seurataan Vronsky tai V-nimeä kantavaa talvisotilasta, joka käsittelijänsä (pitäähän jonkun pitää kaulapannan hihnaa) kanssa hoitaa missioitaan ja puolivahingossa päätyy koskemaan samaa juonenpätkää kuin nuorempi minänsä vuosia aiemmin. 

Pidin molemmista aikajanoista kovasti sekä niiden luomasta kontrastista. Ginny on hyvä vastapari nuorelle Buckylle ja heidän keskinäinen sanailunsa ja naiivi flirttinsä onkin melko hellyyttävää luettavaa. Siinä missä Ginny kuitenkin on jo tietoinen maailmansa synkästä puolesta, Bucky on vielä surullisen naiivi toisen maailmansodan varjoihin jääneelle puolelle, nähden vain sotavoittojen kunnian - onhan poika kasvanut sotaleirillä ja kuullut kyseisiä tarinoita varmasti syntymästä saakka. 

Sen enempiä spoilaamatta, vanhempi Ginny myös tekee pienen näyttäytymisen toisella aikajanalla. Siinä missä nuori Bucky saa kokea ilonhetkiäkin ja jaksaa vielä jatkaa samalla nuoruuden innokkuudella ja toiveikkuudella, 1954-luvun V on jo lukuisten aivopesujen ja ihmiskokeiden jälkeen, teräksisen terminaattori-kuorensa alla hämmentynyt ihmisraunio.  

Molempien aikajanojen tarina kulki mielestäni jouhevasti eteenpäin, kukaan hahmo ei tuntunut ylimääräiseltä eivätkä  aikajanat tuntuneet toisistaan irrallisilta, mikä usein käy kun on kyse kirjoista, joissa on useita aikajanoja samaan aikaan. Toki olen puolueellinen, koska pidän Buckyn hahmosta paljon, mutta on vaikea nähdä, miten häntä kohtaan ei voisi kirjan aikana tuntea sympatiaa, etenkin sydäntäsärkevän lopun koittaessa. Olisi Buckyn tilalla kuka hyvänsä, ei moista kohtaloa soisi tapahtuvan kellekkään. Se täydellinen minuuden riisuuminen, yksityisyyden turmeleminen, kaiken itsenäisyyden ja luonteen, halujen, ajatusten, toiveiden riuhtaiseminen minkä Neuvostoliitto suorittaa Buckylle on hyytävää luettavaa. Löytäessään puolikuolleen Buckyn lumesta, he pelastivat hänen henkensä - vain tehdäkseen hänestä omaan käyttöönsä tappajarobotin. Ihminen nimeltä Bucky lakkasi tuolloin olemasta ja Talvisotilas syntyi. Mies ilman nimeä, ilman taustaa, ilman tunteita. 

Vaikka toki Buckyyn käytetyt metodit ovatkin mielikuvituksen tuotetta, on niillä kuitenkin pohjansa todellisuudessa: vanha kunnon Yhdysvallat piti yllä MK Ultra-projektia 1950-1970-luvuilla ja onpahan Neuvostoliittokin aikanaan kunnostautunut järjettömällä määrällä outoakin oudommilla ihmiskokeilla. Mutta onneksi tämäkin kirja on kuitenkin vain fiktiota. 

Kaiken kaikkiaan, Marvelin inhoajillekin uskoisin, että kirja toimii varsin näppäränä jännärinä, maustettuna ihmisen kokoisella tragedialla, ripauksella toisen maailman sodan kauhuja.

Dark Rise: hyvä ja paha ja kaikki siltä väliltä

 Ajattelin aluksi tehdä trilogiasta postauksen, vasta sitten kun kolmas kirja on saapunut, mutta olen kärsimätön.. eikä kolmoskirjasta ole vielä tietoakaan. Ja halusin jo lätistä näistä kahdesta.

Dark Rise, julkaistu vuonna 2021, aloittaa tehokkaan fantasiatrilogian jonka syvimpänä teemana on se aina yhtä tehokas ja ajankohtainen hyvä vastaan paha, valo vastaan pimeys. Trilogiassa on toki tuntuva hahmokaarti, mutta suurimpana läsnäolijana on mystinen nuorukainen Will. Vasta orvoksi jäänyt, vasta seitsemäntoista vuoden ikään ehtinyt nuorimies ei ole maailmastaan löytänyt omaa paikkaansa ja aloittaakin tarinan satamatyöläisen roolista. Hyvin pian, tarina kuitenkin ottaa jalat alleen ja Will päätyy lyömään hynttyyt yhteen tomeran miekkaneidon Violetin sekä uljaan soturi Justicen kanssa. 

Willillä on kuitenkin paljon, paljon omia salaisuuksiaan, joiden salassapito ei pidemmän päälle uhkaa onnistua... puhumattakaan sitten, kun kolmikko löytää tiensä Justicen hajanaisen soturikomppanian luokse ja kohtaa viettelevän, ärhäkkään Jamesin, jolla tuntuu olevan historiaa Willin kanssa. Historiaa, joka ulottuu paljon kauemmaksi kuin kummankaan nuorukaisen nykyiset ikävuodet ansaitsisivat olettaa.

Juuri sen enempää ei voi sanoa paljastamatta sangen villeiksi yltyviä juonenkäänteitä, mutta kirja tempaisi mukaansa ensihetkeltä asti. Pidän suuresti ns. epäluotettavista kertojista: Will pitää suurimman salaisuuden myös itseltään sekä meiltä, lukijoilta. Vaikuttaahan hän vain huonoon tilanteeseen joutuneelta, auttavaiselta ja kauniilta nuorukaiselta: mitäpäs moisella salattavaa olisi?

Fantasiassa, etenkin tällaisessa varsin perinteisessä miekka ja magia-fantsussa, on hyvin paljon tiettyjä tarinankäänteitä ja trooppeja. Itse en niinkään häiriinny kliseistä: jotkut asiat vain toimivat jokaisen asiansa osaavan kirjailijan kädessä ja C.S. Pacat ehdottomasti mielestäni lukeutuu näihin.

Valo ja pimeys on meissä jokaisessa ja onkin vain kysymys, hyväksyykö sen seikan- Will ei ole täysin puhtoinen nuorimies, eikä ole kylmäävänkaunis Jameskaan. Mutta tie voi viedä sieluntoverit vielä mihin vain- Dark Heir jatkaa siitä, mihin Dark Rise jäi ja heittää lukijan suoraan vuoristorataan. Dark Heir parantaa ekasta kirjasta moninkertaisesti ja isosta sivumäärästään huolimatta, kirja kulkee joutuisasti eikä tunnu missään vaiheessa liian raskaalta. Vaikka käsitteleekin ekan kirjan tavoin niin kuolemaa, ihmisen sisintä pimeyttä, vallanhimoa ja noh, himoa ylipäätään. Ainakin omasta mielestäni kukaan hahmo ei tunnu turhalta: kaikilla on roolinsa mitä esittää. Toki Will ja James ovat ne, joiden ympärillä tarina pyörii (myös ulkoisesti: onhan James kaunis blondi ja Will on kalvakka mustahiuksinen ilmestys), ei Violet, mukaan lyöttäytyvä nuori soturi Cyprian, mystinen Devon tai edes kovaonninenKatherine-raukka tunnu ylimääräiseltä. Jokainen saa oman tilansa sanoa sanottavansa, tehdä uhrauksensa, tehdä tekonsa. 

On piristävää, että vaikka tällainen fantasia onkin osittain ennalta arvattavaa (ja pidän siitä sellaisena, se on siksi niin kotoisa ja turvallinen genre), niin DR ja DH molemmat onnistuvat myös yllättämään. Ihan jokaista juonenkäännettä en ennustanut etukäteen, puhumattakaan sitä, mihin Jamesin ja Willin herkullisen kiehtova dynamiikka kehkeytyy...

Lisää odotellessa.

Frankenstein: klassikko kahden vuosisadan takaa

 Isä-lapsisuhteen irvikuva, miehinen ylpeys, syrjintä, ihmisen syvä kaipuu muiden luo. Mikä tekee hirviön? Jokin synnynnäinen piirre vai yhteiskunta? Meidän vanhemmat? Mihin asti ulottuu vastuu toisen teoista? 

En ole ollut klassikkokirjojen ystävä oikein koskaan: ymmärrän, miksi 1984 on tärkeä mutta jätin sen kesken tuskastuttavan päähenkilön ja kuvottavan yhteiskuntansa vuoksi, dracula ei iskenyt vanhan kirjoitustyylinsä vuoksi enkä liioin pidä Jane Austenista kirjamuodossa. Ja vaikka Frankenstein omaakin vanhojen kirjojen tapaan hyvin dramaattisen kirjoitustyylin, itse teemat iskivät syvälle sydämeen. Tunnen toki tarinan, onhan sitä versioitu satoja kertoja vuosien mittaan ja tarina hullusta tiedemiehestä ja hirviöstä jaksaa elää. En ole liioin katsonut koskaan mitään leffaversiota. Satuin kuitenkin nappaamaan kokeiluun tämän suomennetun pokkariversion.

Ja ennen pitkään, jokseenkin hitaan alun jälkeen, kirja sytytti liekin. Toisaalta se on kertomus siitä, miten yhden miehen oma pakkomielle ja suoranainen hulluus tuhoaa niin hänet itsensä kuin hänen läheisensänkin, toisaalta se on kertomus siitä, miten kohtelemme kaikkia heitä, jotka eivät istu yhteiskunnan muotteihin. On ihan mieletöntä, että kaksisataa vuotta sitten eläneen nuoren naisen (Mary Shelley oli vain 19!!!!) kynästä syntyi jotakin näin tarkkanäköistä ja vielä tänäkin päivänä ajankohtaista. Onhan nyky-yhteiskunta hullaantunut vain yhdenlaisesta kauneusmuotista ja auta armias kun poikkeat siitä.. 

En halua kutsua Frankensteinin luomaa olentoa hirviöksi. Vaikka hän sortuukin hirviömäisiin tekoihin, ei hän ole paha. Ennemmin kuin kauhua, mulle kirja on tragedia. Victor Frankenstein on itse itsensä uhri ja jonka oma pakkomielle elämän luomiseen koituu hänen kohtalokseen. Itse Olento-parka on kuin hylätty lapsi: hän ei syntynyt pahaksi. Hän ei syntynyt hirviöksi. Victor omassa sekavuudessaan ei voinutkaan hyväksyä oman tekonsa seurausta, onnistumista omassa projektissaan ja hylkäsi vastasyntyneen Olennon. Ei kukaan tietenkään ajattele etteikö Olento olisi tehnyt väärin suorittaessaan murhatekojaan. Koko pointti mielestäni on, että hirviöksi hänet teki se, miten Victor sekä muut ihmiset häneen suhtautuivat.

Olento, joka ei pyytänyt syntyä, joka ei ennen kaikkea pyytänyt syntyä sennäköiseksi kuin syntyi, halusi syntymästään asti vain läheisyyttä. Vastasyntynyt Olento on kuin viaton pieni lapsi, joka ei ymmärrä, miksi isä ei haluakaan häntä, eikä kukaan muukaan ihminen suhtaudu ymmärtäväisesti. Kaikki näkevät vain Olennon kookkaan ulkomuodon, intensiivisen katseen, epäluonnollisen ihon eivätkä anna rahtuakaan armoa. Olennon viattoman läheisyydenkaipuun hidas hapertuminen on sydäntäsärkevää luettavaa. 

Kaikki mitä hän halusi oli vain joku, joka ymmärtäisi ja antaisi rakkautta. Olento ei alun alkaenkaan edes ymmärtänyt olevansa jotenkin viallinen, jaksoi pitkään tutkia ihmisiä, opetteli puhumaan (ja kauniisti!), yritti tarjota auttavaa kättä, osoittaa, ettei hänestä ole vaaraksi. Onko sitten ihmekään, kun Olento viimein sitten luovuttaa ihmisten ja maailman suhteen? Kaikki yritykset saada ymmärrystä kohdataan vain epäluulolla, vihalla, väkivallalla. Jopa Victorille Olento yrittää antaa toisen mahdollisuuden korjata tekosensa ja luoda Olennolle kumppani. Mutta Victor on jääräpäinen ja uskomattoman turhauttava hahmo, joka vielä pitkään roikkuu omassa ylpeydessään. Hän tietää paremmin. Hän ei ole vastuussa Olennosta, vaikka onkin ja pitäisi olla.

Kuin vastuuta kantamaton isä, hän jättää Olennon oman onnensa nojaan ja vahvistaa Olennon käsitystä siitä, että ihmisiltä saa vain raivoa ja väkivaltaa, joten raivo ja väkivalta on se, jota Olento antaa heille.

Joten mielestäni on täysin ymmärrettävää, että Olento päätyy murhatekoihin. Se Olento, joka oli viaton, kuoli jo siihen ensimmäiseen väkivallantekoon, joka häneen osui. Joten hän vuorostaan tuhoaa tarinan viattomia osapuolia, kaikkia Victorin läheisiä, kostaakseen hylkäyksensä ja kokemansa tuskan. Ei, ei se tietenkään ole oikeutettua. Mutta koen vaikeana syyttää täysin Olentoa hänen teoistaan: hän tietää itsekin, että on tehnyt väärin. Kun yrität vain saada armoa, läheisyyttä, rakkautta ja kohtaat vain väkivaltaa, niin fyysistä kuin henkistäkin, ei kukaan selviä moisesta ilman katkeruutta: saati sitten ihmisenkaltainen Olento, joka hylättiin jo vetäessään ensimmäisen henkäyksensä. Olento on kuin lapsi, joka ei tiedä paremmasta. Toki hän oppii kirjan edetessä, mutta mielestäni osa Olennosta säilyy lapsenomaisena: onhan hänellä melko mustavalkoinen maailmankuva. Silmä silmästä. Kuin meillä kaikilla, myös Olennolla säilyy sisimmässään hänen viaton minänsä. Rahtunen rakkaudenkaipuuta säilyy Olennossa loppuun asti.

Tulin paljon ajatelleeksi kirjaa lukiessa sitä, miten Shelley on osannut kuvata ihmisen kurjaa luontoa. Etenkin miehen, tässä tapauksessa tietyn miehen, ylpeyttä. Minä tiedän parhaiten. Vain ja ainoastaan minä. Osa voidaan laittaa Victorin nuoren iän syyksi, toki, kuka juuri ja juuri parikymppinen ei ole luullut olevansa maailman omistaja? Mutta hän kuitenkin tietää mitä on hyvä ja paha. Hänen oma isänsä kohteli häntä varsin lempeästi. Mutta... siksi Victor on uskomattoman turhauttava päähenkilö ja laitan tapahtuneet murhat täysin hänen syykseen: yksi lempeä sana, yksi lempeä käsi olkapäällä olisi riittänyt pitämään Olennon poissa katkeruudesta ja kostosta. Sinä toit elämän tähän maailmaan ja nyt on sinun vastuullasi pitää siitä huolta, kunnes se osaa elää omillaan eikä Olennolle kukaan antanut mahdollisuutta moiseen.

Olento joutui tekemään kaiken yksin. Opettelemaan puhumaan. Ymmärtämään edes hiukan sitä, mikä on ja minkälainen maailma on. Olento joutui katsomaan yhteiskuntaa vain varjoista, vain piiloista.

Vain ulkomuotonsa vuoksi.

Eikö tämä kuulosta tutulta? Et näytä samalta kuin muut, jokin sinussa on siis vialla, oletko ihminenkään. Et siis ansaitse tulla kohdelluksi tasavertaisesti. Vain siksi koska näytät erilaiselta ja pelottavalta. Toki nykypäivänä ainakin toivon, ettei kukaan reagoi toisiin ihmisiin väkivallan ja raivonpurkauksella, ainakaan antamatta toiselle mahdollisuutta selittää, puolustautua.. mutta luen uutisia, niin tiedän, ettei sellaista maailmaa olekaan. Lieneekö osa ihmisluontoa suhtautua epäileväisesti kaikkeen poikkeavaan? Pelätä erilaisuutta? Antaa kaikille, jotka poikkeavat, ainekset syvään itseinhoon. Kuten Olento-paralle. Onhan hän sisäistänyt saamansa kohtelun ja uskoo nyt olevansa itse toivon ja kaipaamansa rakkauden ulottumattomissa.

Edes kirjan loppu ei anna armoa niin Victorille kuin Olennollekaan. Victorille koituu kylmä kuolema ja Olento, murhatekojensa ja syvän itseinhonsa jälkeenkin, kykenee suremaan sitä. Isää, joka hylkäsi. Luojaa, joka ei kyennyt välittämään. Olento ei saanut koskaan anteeksi keneltäkään vaan jäi yksin potemaan sanatonta yksinäisyyttään ja tuskaansa ja kertoo viimeisinä sanoinaan kävelevänsä riemumielin roviolle, koska elämä on antanut hänelle vain kipua.

Victor Frankensteinin pakkomielle tietää paremmin, osata paremmin, luoda elämää, sen sijaan tuhosi monta. Mukaan lukien hänen omansa. Minusta todellinen hirviö on Victorin oma ylpeys ja ihmisen synnynnäinen tapa syrjiä ja vihata sitä, mikä on erilaista ja poikkeavaa. Olento teki hirviömäisiä tekoja, kyllä. Mutta enemmän kuin hirviö, hän on mielestäni niin Victorin kuin yhteiskunnan syyttä suotta hylkimä sielu, joka ansaitsi edes mahdollisuuden kokea elämän kauneus.

Iron Widow: naiseuden sietämätön raivo

Törmäsin Iron Widow-kirjaan puolivahingossa Tiktokia selaillessani: sanavalmis kirjailija Xiran Jay Zhou markkinoi esikoistaan ahkerasti, usein värikkäästi ja huomiotaherättävästi pukeutuneena, intohimo omaa teosta kohtaan paistaen jokaisesta videosta, joten innostuin. Taikasanoja olivat muun muassa feminismi, inspiraatio Kiinan mytologiasta ja Kiinan historiasta - oli nykyKiinasta mieltä mitä hyvänsä, ja se vaatisi ihan oman esseensä, on sen hyvin hyvin pitkä historia täynnä mitä mielenkiintoisempia henkilöitä - sekä inspiraatio yhdestä lempielokuvistani, eli Pacific Rimistä (se pieni 12-vuotias pikkupoika minussa hihkuu kun iso Robo antaa isolle hirviölle turpaan....). 

Iron Widowin keskiössä on nuori Wu Zetian, joka saa nimensä ja inspiraationsa Kiinan historian ainoasta naispuolisesta keisarista. Inspiraatio ja innostus on itselleni helppo ymmärtää: oikea Wu Zetian on kaivertanut nimensä historiaan tiukasti, ollen varsin räväkkä hahmo (kiltisti sanottuna :D) Kirjan Zetianin voikin olettaa päätyvän johtoasemaan itse, mutta tie sinne on pitkä ja erittäin kivinen, eläähän hän naisia syrjivässä patriarkaalisessa yhteiskunnassa ja vaihtoehtoisessa maailmassa, jossa ihmiskunnan asema kulmakunnan valtiaana on vaakalaudalla. Samassa maailmassa, jossa naisen ainoa rooli on joko kuolla ohjatessaan miespilotin kanssa suurikokoisia Chrysalis-nimisiä mechoja hunduneiksi kutsuttuja mörököllejä vastaan taistellessaan tai olla synnytyskoneena perheelleen. Wu Zetianin yhteiskunnassa on käytössä myös Kiinan historiassa ollut tapa sitoa tyttöjen jalat, jotta ne kasvavat vääristyneeseen muotoon kauneuden vuoksi. Wu Zetian on itse kokenut fyysistä väkivaltaa perheensä suunnalta, eikä pysty kävelemään ilman vaikeuksia sen vuoksi. Ei ole siis ihmekään, ettei nuori nainen ole kasvanut lempeäksi ja herkäksi, vaan kipakaksi, itsekkääksi, kunnianhimoiseksi ja ennen kaikkea vihaiseksi.

Kehonsa kokema tuska ei kuitenkaan sammuta Wu Zetianin sisällä kytevää raivoa. Liekkejä raivoon heittää vanhemman sisaren kuolema, jota yhteiskuntansa tuntuu pitävän kunniakkaana, olihan sisko palvellut Chrysalis-mechassa ja ennenaikainen kuolema oli odotettavissa. 

Suunnattoman kokoisten Chrysalisten ohjaaminen vaatii niin suunnattomia mielenvoimia, että vain miespilottiensa mielenvoimaa pidetään riittävänä siihen. Naispilotit ovat pelkkää polttoainetta, minkä vuoksi heitä kuolee kuin liukuhihnalla. 

Siinä lyhyesti Iron Widowin keskeinen idea: kovia kokenut Wu Zetian loimuaa kuin liekki, valmiina repimään patriarkaalisen yhteiskuntansa ja tyttöjä tappavan pilottisysteemin maan tasalle. Siinä missä Wu Zetianin hellempien tunteiden kohteet, sympaattinen mutta omia salaisuuksiaan varjeleva lapsuudenystävä Gao Yizhi ja traagisia kokenut kuolemaantuomittu Li Shimin, ovat hurmaavia omilla tavoillaan, ja erinomaisen virkistävän erilaisia verrattuna niin moneen Young Adult/New Adult-lajiin kuuluvien kirjojen poikaystäviin. Niin Wu Zetian on kirjan kirkkain tähti. Hän ei ole helppo tykättävä: itsekäs, teräväsanainen ja feminiinisestä päämäärästään huolimatta muita naisia joko välinpitämättömästi tai vihamielisesti kohteleva (asialle onneksi tulee muutos jatko-osassa ja Zetian saa useammankin naispuolisen liittolaisen ja ystävän). Zetian haluaa vallankahvaan kiinni, hinnalla millä hyvänsä. Mutta itselle nämä tekivät Zetianista yhden suosikkineidoistani. Zetianin raivoon on helppo samaistua: ei tarvitse kuin uutisia kurkata, niin on meidänkin maailmassa monta esimerkkiä naisten kohtaamasta fyysisestä ja henkisestä väkivallasta, niin läheisten kuin oman hallituksenkin tasolta. Ja usein, liian usein, väkivalta tulee miehen suunnalta.

Olen aina itse vihannut kolmiodraamaa missä hyvänsä kirjassa, etenkin Young Adultissa (jotka yleensä ajatellaan suunnatun 12-18-vuotiaille, onko se sopiva kohderyhmä on sitten taas kokonainen uusi postaus...(ei, ei ole) joten olen suunnattoman iloinen että kirjailija teki selväksi heti alkumetreillä, että Wu Zetian ei taivu tavanomaisiin tarinatrooppeihin. Mukaan lukien se, että pitäisi valita rikkaan, kauniin Yizhin tai juron, mutta suloisen ujon Li Shiminin välillä. 

Voi olla klisee kutsua tarinaa vuoristoradaksi, mutta se soveltuu tähän: voi vain roikkua mukana henkensä kaupalla kun juonenkäänteet käyvät hurjemmiksi ja Wu Zetian painaa jalkaansa entistä tiukemmin yhteiskuntansa kurkulle. Ei enää yhtäkään kuollutta tyttöä. Ei, niin kauan kun Wu Zetianissa henki pihisee.

Pidin kirjassa myös siitä, ettei Zetianin fyysistä vammaa tullut mitenkään maagisesti korjatuksi: hän kykenee kyllä väliaikaisesti kävelemään ja taistelemaan, kiitos Chrysalisten vaatiman spirit armorin (henkihaarniska?? 😭 sellainen, lentopuku), mutta kulkee muuten joko kävelykeppien tai pyörätuolin kanssa (tai ihanan Li Shiminin käsivarsilla, pls mulle myös). 

Naisten raivo on hieno kirjan teemana, etenkin tällaisissa nuoremmalle väelle suunnatussa (toki jos minulta kysytään, kohdeyleisö on vaan kohdeyleisö ja jos löytää samaistuttavaa ja ihastuttavaa mistä vaan niin sen kun), koska liian usein naiselle, etenkin tytölle, opetetaan olemaan hiljaa ja sulattamaan se paska mitä ympäristöstään tulee. Wu Zetian onkin todella piristävä sankaritar (antisankaritar? neito tekee muutaman erittäin kyseenalaisen vedon kuitenkin.. 😂) josta minä olisin riemuinnut jo teini-ikäisenä itse. 

Olen sittemmin päässyt jo lukemaan jatko-osa Heavenly Tyrantin, josta sitten oma postauksensa joskus.

Angels Before Man: olemassaolon kyseenalaistamista, olemassaolon sietämätöntä kauneutta

 Törmäsin tähän kyseiseen kirjaan (suureksi häpeäksi...) Tiktokissa. Kirjoittaja on nuorukainen itse ja Angels before man on hänen esikoisensa. Joskus esikoiskirjoihin yritän suhtautua lempeydellä: ehkä kirjoittaja ei aina ole löytänyt vielä omaa tietään kirjoittajana, ehkä kirja ei olisi koskaan päätynyt, noh, kirjaksi ilman itsejulkaisemista. Noh, en tiedä hänen lähtökohtiaan enkä ala niitä myöskään arvuuttelemaan. Mutta kirjoittajan oman kertoman mukaan Angels before man on hyvinkin henkilökohtainen: katolinen kirkko ja kristinusko muutenkin omaavat hyvinkin monia puolia. Monelle ne näyttävät valitettavasti nurjemman puolensa, mutta ei siitä tällä erää sen enempää.... 

Luciferin karkottaminen Taivaasta on yksi omista suosikkitarinoistani, mitä tulee uskonnollisiin myytteihin ja legendoihin. En ole koskaan saanut erityisen uskonnollista kasvatusta itse enkä itse niin ikään ole millään muotoa uskovainen, mutta olen toki kotoisin maasta, jossa kristinusko on pääasiallinen uskonto, joten tarinoilta ja uskolta on vaikea olla välttymättä (tästä voisi kirjoittaa kokonaisen esseen). Minulle kristinuskon tarinat näyttäyvät täysin samassa valossa kuin minkä tahansa muun uskonnon mytologiat ja legendat: kristinuskon kasvoton Jumala on vain yksi muiden joukossa, Amaterasun, Anubiksen, Allahin. Luciferin hahmo onkin usein otettu lämmöllä vastaan ateistien, agnostikkojen, jopa pakanoiden joukkoon eikä ilman syytä: luojaansa vastaan kapinoiminen ja terve itsekkyys eivät ole huonoja piirteitä. Lucifer hahmona edustaa oman itsensä tuntemista, oman polkunsa valitsemista. Vapaata tahtoa, poissa muiden kahleista.

Yritän olla spoilaamatta liikaa, mutta pikkujuttuja saattapi lipsahdella. Hubsista.

Taivaan kaunein enkeli, jonka ainoa rikos oli kyseenalaistaa Luojansa. 

Tämä on se näkökulma, jolla Rafael Nicolás asiaa käsittelee: hänen Luciferinsa alkaa herkkänä kukannuppuna, jonka ainoa tehtävä on tuoda ympärilleen lämpöä ja kauneutta pelkällä läsnäolollaan. Nicolásin tarinassa Taivas on ankaran hierarkkinen puutarha, jonka pinta kiiltää sileyttään ja yhteisöllisyyttään, jossa enkelien ainoa olemassaolon tarkoitus on ylistää heidän Luojaansa. Jumala itse kohtelee enkeleitään usein kuin rakastettuja lemmikkejä: ottaa vastaan heidän kehunsa ja vilpittömän, ehdottoman rakkautensa, mutta lukijakin huomaa pian, että Jumalalla on kääntöpuolensa. 

Mikä sitten tekee Luciferista erilaisen? Miksi juuri Lucifer on se, joka alkaa kyseenalaistamaan omaa tehtäväänsä, kyseenalaistamaan sitä, miksi juuri hänen kasvonsa ovat ne kauneimmaksi julistetut, miksi juuri hänen ääntään kuunnellaan? 

Eikö Jumala hänet tällaiseksi tehnyt? 

Luciferin tarina resonoi varmasti meistä jokaisessa, joka on lgbtq-yhteisöön kuuluvainen, jokaisessa, joka on kokenut itsensä yksinäiseksi, syrjityksi, jokaisessa, jonka kyselevät sanat ovat kaikuneet kuuroille korville. Jokaisessa, jonka rakastava vanhempi, auktoriteetti, onkin osoittautunut joksikin aivan muuksi. Lucifer kyseenalaistaa Luojansa, kyseenalaistaa koko Taivaan hierarkian, pyrkii irti omasta tiukasta roolistaan. Lucifer rakastaa muitakin kuin Luojaansa, etenkin arkkienkeli Mikaelia, joka vastaa rakkauteen hieman häveten, epäluuloisena, vastahakoisesti. Eihän näin pitänyt mennä. Kohottaa ketään enkeleistä heidän luojaansa ylemmäksi.

Jumalan raivo, kun se tulee, purkautuu ensin isällisenä pettymyksenä, sitten brutaalina Luciferin kehoon kajoamisena, kohtauksena jonka jälkeen kirja piti hetkeksi sulkea. Yltyvän pahanteon ja hyväksikäytön Nicolás kuvaa äärimmäisen hienotunteisesti, suorastaan kauniisti, keskittyen Luciferin yltyvään katkeruuteen ja suruun, raivoon siitä, että Jumala ei näe häntä yksilönä, vain pidemmän ryhmän jatkeena, kukanvartena, jonka Jumala näkee oikeudekseen katkaista minä hetkenä hyvänsä. 

Nicolásin kirjoitustyyli on usein polveileva, runoileva, kuin joki, joka virtaa halki sivujen ja vie mennessään. Taivaan valon pystyy suorastaan näkemään, se hohtaa sanojen joukosta häikäisevän kirkkaana: jopa silloin kun Jumalan tekopyhyys ja Luciferin tuska alkavat valoa himmentää, antaa sille maallisia sävyjä. Teksti suorastaan itkee, koska tietää, mikä lopputulema Luciferilla tulee olemaan: me kaikki tiedämme Saatanasta, Paholaisesta, Jumalan vastakohdasta. Me kaikki olemme maalanneet piruja seinille, puhisseet vanhasta vihtahoususta. Mutta miksi kutsua Jumalaa vain ja ainoastaan hyväksi? Miksi kutsua Saatanaa vain ja ainoastaan pahaksi? Eikö universumin koko pointti ole olla monien asioiden summa, mustaa ja valkoista ja harmaata niiden yhdistyessä ja niiden välissä? Ei yhtä voi olla ilman toista. Emme ole lampaita, jotka sokeana seuraavat Luojaansa. 

Tämä on toki vain tulkintani ja oma ajatukseni Luciferin tarinasta: nuoresta enkelistä, jonka ainoa rikos oli rakastua, kysyä kysymyksiä: miksi minä olen tällainen? Miksi teit minusta tällaisen? Miksi en saa rakastaa sitä ketä haluan? Miksi en saa rakastaa edes itseäni?

Kun karkottamisen hetki kirjassa tulee, se on toki odotettu, mutta silti pysäyttää. Lucifer haluaa repiä Taivaan riekaleiksi, katkeruus kalvaa herkkää sydäntä. Hän käärii sen orjantappuraan ja nauraa, kun hän putoaa ja putoaa ja putoaa, kohti alkukantaista Maapalloa, sen alkukantaista ja kukoistavaa puutarhaa. Hän on vapaa, mutta hinta siitä on ollut kova. Hän vuotaa nyt verta, katkeruus sydämessään ja hänen siipensä ovat rikki. 

Kirja on ihan käsittämättömän upea. Pidin taukoja sen lukemisesta, ihan vain vetääkseni henkeä, kun Taivaan rauha alkaa rakoilla, sen pinta särkyä paljastamaan mätänevän kuorensa. Tiesinhän, että kyse on Luciferin karkotuksesta, mutta silti herkkäsydämiselle, lempeälle nuorukaiselle toivoo parempaa. Tuntuu, etteivät mitkään sanat oikein riitä kuvaamaan sitä, miten kirja kaivautui sisimpääni ja asettui taloksi. 

Piirsin myös Luciferista pienen kuvan ja olen iloinen, että kirjailija itse näki sen. :') 

Sateenkaaren alla: kirjavinkkejä

Huom: kirjoissa ei järin usein sanota suoraan, mihin "seksuaalisuuslokeroon" henkilö lukeutuu. Seksuaalisuus on kuitenkin sellainen vyyhti, että sen läpikäymisessä menisi koko elämä. Yritänkin lisätä tarpeen vaatiessa linkkejä, jos tämänkin postauksen lukijaa kiinnostaa opiskella!

Osasta näistä tullee oma arvostelupostauksensa joskus myöhemmin, mutta nyt riittää vain lyhyt lista. ♥

⚢ Lesbo/sapphic (sapphicilla ei ole oikein järkevää suomenkielistä sanaa, mutta sana tulee Antiikin Kreikan runoilija Sapphosta, jonka naisrakkaudesta kertovat runot ovat jääneet kulttuurihistoriaan)

* Caitlin Starling: The Luminous Dead. Tunnelmallinen kauhutrilleri luolatutkija Gyrestä, salaisuuksia mukanaan kantavasta naisesta, joka päätyy tutkimaan omalaatuista luolasysteemiä. Ainoana oppaana mukana on radioyhteys pinnalle naiseen nimeltä Em, jolla on omat luurangot kaapissaan. Aikuisille, Kauhu, Scifi. Varoituksena kehokauhu (body horror, ruumiille tapahtuu jotakin groteskia, omituista, kammottavaa). 

* Amal El-Mohtar & Max Gladstone: This Is How You Lose The Time War. Minkään juonenkäänteen paljastaminen tästä pilaisi kokemuksen, joten... Red ja Blue, kaksi silkkiäänistä naista, ovat toistensa vihollisten leivissä keskellä ajan läpi kulkevaa sotaa. Scifi, Aikamatkustus, Romanssi. 

* Audrey Coulthurst: Of Fire And Stars. Prinsessa Dennaleialla on salaisuus, joka voi vaarantaa hänen elämänsä. Se kuitenkin purkautuu ihon alta, kun hän tutustuu kihlattunsa sisareen, omapäiseen prinsessa Mareen. Fantasia, Young Adult, Romanssi. 

* Emily Skrutskie: The Abyss Surrounds Us. Cassandran perhe on kasvattanut ja kouluttanut merihirviöitä merirosvojen metsästystä varten jo kauan: mutta onnettomuus ja salaliitto sysää Cassandran suoraan merirosvojen syliin. Young Adult, Scifi, Romanssi. 

* Marie Rutkoski: The Midnight Lie. Raskaiden sääntöjen alaisena elävä Nirrim ei juuri haaveksi muutoksista. Hurrikaanin lailla hänen elämäänsä pyyhältävä matkaaja Sid sytyttää hänessä kuitenkin halun löytää jotakin parempaa. Young Adult, Fantasia, Romanssi. Varoituksena Nirrimin kokema verbaalinen ja fyysinen pahoinpitely ja henkinen manipulointi perheenjäsenen suunnalta, sekä homofobia.

⚣ Gay/Homoseksuaali

* Maggie Stiefvater: Call Down The Hawk. The Raven Cycle-sarjan jatko, mutta toimii myös itsenäisesti. Päähenkilönä toimii monisävyinen, kipinöivä unennäkijä Ronan, joka sotkeutuu erikoiseen tapahtumavyyhtiin. Myös univoimat uhkaavat karata käsistä. Onneksi uusiin tuttaviin voi luottaa - vai voiko? Mukana menossa omien ongelmiensa kanssa painiva poikaystävä Adam. Fantasia, Young Adult, New Adult. Varoituksena lievä kehokauhu.

* T. J. Klune: Wolfsong. Pikkukaupungin poika Ox avaa sydämensä naapurinpojalle ja tämän salaperäiselle perheelle. Murha ja kosto pian repivät pojista miehiksi kasvaneet erilleen, mutta sudenlaulu tuo heidät kuitenkin takaisin yhteen. 

Adult, Fantasia, Ihmissudet, Romanssi. Varoituksena graafinen väkivalta, homofobia.

* Bill Konigsberg: The Music of What Happens. Maxin ei ollut tarkoitus viettää polttavan kuumaa kesää tuhoontuomittua ruokarekkaa (food truck) hoitamassa, alakuloisen Jordanin kanssa, mutta niin kuitenkin käy. Jordan ja Max hengaavat erilaisissa ympyröissä, mutta huomaavat pian, että yhteistä löytyy enemmänkin. Young Adult, Modern, Food. Varoituksena, homofobiaa, viitataan myös Maxin kokemaan rasismiin. 

💜 Biseksuaali 

* Malinda Lo: Adaptation. Lukiolaistyttö Reese ja luokkatoveri David heräävät erilaiseen todellisuuteen onnettomuuden jälkeen. Linnut syöksevät itsensä lentokoneita päin, ja kukaan lääkäri ei suostu kertomaan totuutta Reeselle tai Davidille. Pinnan alla kytee salaliitto, johon liittyy suloinen uusi tuttavuus Amber. Scifi, Young Adult, Polyamoria. 

* Casey McQuinston: Red, White and Royal Blue. Se todellisuus, jota ansaitsisimme elää tällä hetkellä. Yhdysvaltain ensimmäisen naispresidentin parikymppinen poika Alex kohtaa Walesin pidättyväisen prinssi Henryn. New Adult, Romanssi, Politiikka. Varoituksena homofobia ja viitattu auktoriteettihahmon tekemä seksuaalinen hyväksikäyttö. 

* C. S. Pacat: Captive Prince-trilogia. Kaksi maata, kahtia jakautunut valtakunta. Kaksi prinssiä, molemmat omissa kahleissaan. Petetty kruununprinssi Damen lähetetään orjaksi maansa veriviholliselle, käärmeenpesään  prinssi Laurentille. Molemminpuolinen viha jää kuitenkin pian toissijaiseksi, kun paljastuu molempien yhteinen vaarallinen vihollinen. Erittäin hitaasti syttyvä vihollisista rakastajiksi-romanssi, aikuisille fantasiapolitiikkaa ja hovijuonittelua. 

    Varoituksena, trilogia käsittelee paljon raskaita teemoja, kuten orjuutta, prostituutiota, lapsuudenaikaista seksuaalista hyväksikäyttöä, pedofiliaa ja sen seurauksia, surua, muita traumoja, graafista väkivaltaa ja aikuisten välistä seksuaalista hyväksikäyttöä. Huomioitavaa on, että Damen on alisteisessa asemassa trilogian alussa ja Laurentilla on valta hänen ylitseen, joten jos tämä tekee olosi epämukavaksi, en suosittele trilogiaan tarttumista. 

💗 Trans (Trans voi toimia myös sateenvarjoterminä, joten myös muunsukupuoliset lukeutuvat tähän osioon)

* Linsey Miller: Mask of Shadows & Ruin of Stars. Salamurhaaja Sallot Leon on koston tiellä murhatun perheensä ja tuhotun maansa vuoksi. Sal on genderfluid (tälle en ole löytänyt fiksua suomenkielistä sanaa, muunsukupuolinen ei oikein istu), eli binäärisen sukupuolikäsityksen (= "on vain mies ja nainen") ulkopuolella omalla tavallaan. Kirjat käsittelevät muutenkin sukupuoli-identiteettiä fantasian keinoin. Fantasia, politiikka.         Varoituksena väkivalta, kehokauhu, transfobia. 

* Laura Lam: Micah Grey-trilogia. Gene on jumissa perheessä ja elämässä, joka ei hyväksy häntä sellaisena kuin on: tyttönä kasvatettu, kehossa, joka ei ole aivan täysin nainen, eikä täysin mies. Gene pakenee perhettä, mutta ei voi paeta syttyviä taikavoimiaan, jopa uudessa identiteetissään sirkusakrobaatti, myöhemmin taikurin apulainen, Micah Greynä. Young Adult, Fantasia.

    Varoituksena transfobia (Micahin äiti suhtautuu lapsensa kehoon kuin objektiin, ja on kasvattanut hänet tyttönä), väkivalta.

💋 QA+ (erilaisia nimikkeitä syntyy paljon ja niitä on sen verran runsain mitoin, että pidättäydyn kaikkien lisäämisestä omaksi osiokseen. Myöskään kirjallisuutta ei taida löytyä ihan jokaiselle.)

* Nora Sakavic: All For The Game-trilogia. Luurankoja kaapissaan piilotteleva Neil on pakomatkalla sarjamurhaajaisältään, Baltimoren Teurastajalta, ja ypöyksin. Mutta menneisyys saa kiinni ennemmin kuin myöhemmin ja Neilin on kohdattava niin murhaajaisänsä, uusi urheilutiiminsä, kuin lämpenevät tunteet tiimitoveri Andrewia kohtaan. (Neil on demiseksuaali.) New Adult, Sports, Thriller.

    Huom! Trilogia sisältää monia raskaita aiheita: graafista väkivaltaa, lapsuudenaikaista seksuaalista hyväksikäyttöä, psykologista ja fyysistä hyväksikäyttöä, mielen sairauksia, raiskausta, huumeidenkäyttöä, seksuaalista häirintää, murhaa, homofobiaa, kidutusta. (Pidempi lista kuvauksineen löytyy englanniksi esimerkiksi täältä.) 

* Riina Mattila: Järistyksiä. Ensirakkauden tuntemuksia uudessa lukioyhteisöissä Eelian näkökulmasta: Eelian, joka ei tunne olevansa tyttö eikä poika. 

Sateenkaaren alla: Pride-kuukaudesta ja kirjoista

Kesäkuu on oivaa alustaa Pridelle. Pride on valikoitunut sateenkaariyhteisön (tai millä nimellä sitä haluaa kutsua, kukin tyylillään - itse pidän sateenkaari-sanasta) sanaksi ihan syystä: Pride alkoi kapinasta, mellakasta, poliisiratsiasta vuonna 1969, oikeudesta olla mitä on, rakastaa itseään sellaisena kuin on, maailmassa, joka yhä yrittää musertaa sateenkaariyhteisön oikeuksia. Vuosikymmenten myötä siitä on tullut kulkue, paraati, juhla, äänekäs ja värikäs, muistutus siitä, että me olemme täällä, tulemme aina olemaan täällä ja olemme aina olleet täällä. 

Heteroseksuaalisuus ei ole oletus eikä pitäisi ollakaan. Kenenkään seksuaalinen suuntautuminen ei tee hänestä parempaa. Sateenkaaren alle kuuluvien ihmisten oikeuksia on poljettu ja poljetaan yhä: esimerkiksi mustia trans naisia murhataan Yhdysvalloissa hälyttäviä määriä, ja maailmassa on yhä maita, joissa homoseksuaalisuus on kuolemanrangaistuksen uhalla kiellettyä. 

Tästä Pridessa on kyse. Ihmisoikeudet eivät ole mielipidekysymys. Sateenkaaren alle kuuluvat luokat, suomalaisittain HLBT+ (englanniksi sama rivistö kuuluu LGBT+), ovat olleet osa ihmisidentiteettiä siitä asti kun ihminen kykeni olemaan tietoinen itsestään. Ne eivät ole trendi. Me emme ole trendi, uhka ihmiskunnalle tai "perinteisille perhearvoille", tai "uhka lapsille", tai ole tuhoamassa nykyaikaista yhteiskuntaa. (Henkilökohtaisesti kyllä, jos yhtään katsoo uutisia, asuit missä maassa vain, niin jokin yhteiskunta kyllä ansaitsee tulla tuhotuksi ja uudelleenrakennetuksi - miksi tällä vuosisadalla enää hyväksytään jotain niin turmelevaa kuin homofobia tai transfobia?)

Siksipä aloinkin suunnitella pientä kirjalistaa kirjoista, joissa päähenkilö kuuluu johonkin sateenkaarinimikkeen alle. Sivuhahmoina (usein stereotyyppisinä, muutaman lauseen omaavina, vähemmistökiintiön täyttäjinä) sellaisia kyllä on, suurenevassa määrin, mutta päähenkilöinä vielä vähemmän. Toki itselläni on omat kriteerit sille, mitä pidän hyvänä kirjana, etenkin representaation ohella. (Oma suhtautuminen biseksuaalisuuteeni kun on vähän sellainen hälläväliä :D) On sitä silti mukava nähdä lgbt+n alle kuuluva päähenkilö, joka on kirjoitettu siten miten hahmot aina pitäisi kirjoittaa: eläväksi, tuntevaksi (ehkä samaistuttavaksikin?) henkilöksi. 

Huom: pääasiassa kirjat ovat englanniksi, koska sellainen kirjallisuus mistä itse tykkään tuppaa olemaan kääntämätöntä - tai suomikirjailijat eivät vain kirjoita. ;) 

Seuraavassa postauksessa sitten kirjoja, koitan nyt sysäistä ainakin ekat neljä kirjainta samaan <3